Päätin kirjoittaa jutun emotionaalisesta yliherkkyydestä, koska itselläni on siitä ainakin jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Olen n. vuoden luullut, että minulla olisi jonkin sortin kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta emotionaalisesta yliherkkyydestä luettuani päättelin, että ennemmin siitä on kyse, kuin jostain mielialahäiriöstä.
''Emotionaalisesti yliherkät ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ympäristöönsä poikkeuksellisen voimakkaasti. He kiintyvät syvästi ihmisiin, paikkoihin ja asioihin ja heitä syytetään usein ylireagoinnista. Heidän tunteidensa intensiivisyys näkyy heidän myötätunnossaan, empaattisuudessaan sekä herkkyydessään.
Tämä yliherkkyys näkyy ehkä helpoiten ulospäin, sillä näiden ihmisten tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen ja heidän tunnereaktionsa ovat poikkeuksellisen voimakkaita. Heidän tunne-elämänsä on äärimmäisen syvää ja heitä saatetaan pitää melodramaattisina. Ihmiset, jotka ovat emotionaalisesti äärimmäisen yliherkkiä, saattavat vaikuttaa siltä kuin heillä olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö.
He tuntevat usein syvää huolta muista ihmisistä ja maailman tilasta ja he saattavat tuntea syvää yhteyttä eläinten kanssa. Heidän myötätuntoisuutensa saattaa mennä äärimmäisyyksiin niin, että he saattavat jalkakäytävällä varoa tallomasta muurahaisia. Heillä saattaa olla poikkeuksellinen kyky myös aistia toisten ihmisten tunnetiloja.''
Olen huomannut, että saatan ottaa jotkut asiat todella raskaasti, mitkä ehkä useimmista ihmisistä ei tunnu juuri miltään. Taisin aiemmin kertoa teille mm. voimakkaasta hylätyksi tulemisen tunteestani, joka iskee aina kun joku tärkeä ihminen peruu jonkin yhteisen menon. Tämä saattaa hyvinkin johtua tästä emotionaalisesta yliherkkyydestä ja lapsuuteni kokemuksista.
Tunteeni todellakin ailahtelevat ääripäästä toiseen ja kun tunnen jonkin tunteen, se tulee todella voimakkaana päälle. Jos olen iloinen, hypin riemusta, itken onnesta ja en voi lakata hymyilemästä. Jos taas olen surullinen tai ahdistunut, saatan itkeä silmät päästäni (joskus jopa monta tuntia putkeen) ja saatan sen takia saada paniikkikohtauksenkin. Jos olen todella vihainen tai turhautunut, saatan saada ''raivokohtauksen'', jossa lähinnä satutan itseäni nyrkein, huudan ja itken. En siis osaa hallita omia tunteitani kovinkaan hyvin. Olen pienestä pitäen peitellyt tunteitani ja nyt kun vanhemmiten olen oppinut ne näyttämään, niin niitä ei todellakaan voi olla huomaamatta.
Monista ihmisistä tuntuu, että varmasti ylireagoin johonkin asioihin. Tunne-elämäni on vaan niin värikäs ja myös elän lähes täysin tunteideni viemänä. En välttämättä osaa ajatella asioita järjellä, jos tunteeni ovat todella voimakkaana päällä. Saatan suuttua jostain ihan mitättömästä asiasta todella paljon ja jälkeen päin ajateltuna se oli minun omastakin mielestä tyhmää suhtautua asiaan sillä tavalla.
Myötätuntoni ja empaattisuuteni menee myös välillä äärimmäisyyksiin. Vaikka lainatussa tekstissä lukee, että ''saattavat varoa tallomasta muurahaisia'', niin minulla se ei sentään ihan tätä luokkaa ole. Tämä esiintyy minulla muunmuassa niin, että olen ladannut jonkin sovelluksen, missä hoidetaan virtuaalista kissaa, niin minulle tulee huono omatunto jos en ole koko päivän aikana sitä kissaa hoitanut. Kuulostaa aivan järjettömältä! Myös jos jollain kaverilla on paha olla, henkisesti tai fyysisesti, niin en haluaisi jättää häntä yksin hetkeksikään. Ja vaikka en tuntisi edes ihmistä kunnolla, niin haluan yrittää auttaa häntä parhaani mukaan.
Minulle saattaa myös syntyä tunneside johonkin ihan turhaan asiaan, jos se on vaikka jokin todella söpö asia/esine. Esimerkiksi teen välillä niin, että kun syön mandariinia, niin saatan yhdestä mandariinin lohkosta/palasta kuoria sen ''kalvon'' pois. Kerran tein niin ja se kalvoton mandariinin pala oli niin söpö, että minulle tuli huono omatunto kun söin sen.
Näin voimakkaan tunne-elämän kanssa eläminen on oikeasti välillä todella raskasta ja uskon, että se on minun läheisilleni (etenkin Tapiolle) todella raskasta myös. Saatan Tapiolle kilahtaa jostain asiasta, sitten minulle tulee huono omatunto kun tein niin ja saatan suuttua itselleni siitä, että suutuin Tapiolle ja saada sen takia raivokohtauksen. Sitten se vaihtuu paniikkikohtaukseen ja sen jälkeen kaikki on ok. Jossain välissä saatan alkaa yhtäkkiä nauraa hillittömästi ja pienessä hetkessä olenkin taas hermoromahduksen partaalla. Tämänlainen kuvio saattaa joskus kestää kolmekin tuntia putkeen, eikä se todellakaan ole helppoa kummallekaan!! Tämä on välillä todella pelottavaa, niin minusta kuin Tapiostakin.
Nyt kun olette lukeneet tämän, niin toivon, ettette leimaisi voimakkaasti (ehkä jopa mitättömiinkin asioihin) reagoivia ihmisiä dramaqueeneiksi vaan ottaisitte enemmän selvää asioista. Jotkut vaan saattavat reagoida voimakkaammin johonkin asiaan, mikä ehkä juuri sinusta ei tunnu miltään. Ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset. Toivottavasti tästä tekstistä oli jollekin apua!
Kivaa viikonloppua teille!
